Sillä hetkellä, kun astuin ulos Van Gogh -museosta, mieleni oli itse asiassa tyyni. Olin odottanut olevani järkyttynyt, värien iskemä ja tarinoiden liikuttama, mutta todellisuudessa jäljelle jäi syvä rauha. Auringonkukkien keltainen ei ollut kirkas, vaan palava; omakuvien katse ei ollut hullu, vaan täynnä elämisen halua. Vasta maalausten edessä ymmärsin, ettei hän ollut äkillisesti ilmestynyt nero, vaan henkilö, joka kaaoksessa ja ymmärtämättömyydessä silti valitsi luomisen. Hänen 37-vuotinen elämänsä ei juuri saanut markkinoiden hyväksyntää, mutta sata vuotta myöhemmin hänestä tuli syy, miksi lukemattomat ihmiset lentävät Amsterdamiin pyhiinvaellukselle. Tuo ajallinen epäsuhta oli pysäyttävä. Taide ei ollutkaan tekniikkaa, vaan äärimmäistä vilpittömyyttä. Kyse ei ollut menestyksestä tai epäonnistumisesta, vaan siitä, ”annatko itsesi kokonaan”. Museosta ulos astuessani kaupunki oli yhä vilkas, mutta sydämeeni oli tullut uusi syvyys. Matkustamisen arvo on ehkä siinä, että jossain näyttelytilassa yhtäkkiä näkee itsensä.