Vaikka tämä yhden päivän matka Wuzheniin oli lyhyt, kävely itäisessä ja läntisessä osassa aamusta iltaan antoi minulle silti ainutlaatuisen tunteen Jiangnanin vesikaupungin tunnelmasta. Päivällä se oli sumuinen ja sateinen pikkukaupunki, yöllä taas täynnä valoja. Sama joki ja samat kattotiilet tarjosivat täysin erilaisen maiseman eri aikoina.
Aamu alkoi itäisestä osasta. Itäinen osa on säilyttänyt alkuperäisemmän elämäntavan, ja kapeilla vanhoilla kaduilla ja kujilla näkyy pyykkiä kuivumassa ja pariskuntia ripustamassa ovien yläpuolelle. Jalkojen alla on ajan kiillottama kivitie. Kävellessä joen rantaa pitkin toisella puolella on valkoisia seiniä ja tummia tiilikattoja, toisella puolella hitaasti virtaava joki. Silloin tällöin räystäiden alta roikkuvat lyhdyt saavat maiseman näyttämään elävältä vanhalta valokuvalta. Pienissä museoissa, kuten sinisen painokankaan ja viininvalmistuksen työpajoissa, voi nähdä perinteisten käsityötaitojen työkaluja ja prosesseja, ja ymmärtää paremmin, että ”muinainen kaupunki” ei ole vain tausta valokuville, vaan todellinen elämäntapa, joka on ollut olemassa.
Iltapäivällä siirryimme läntiseen osaan, ja tunnelma oli selvästi erilainen. Läntisen osan kadut ovat leveämpiä ja suunnittelu on kattavampaa. Majataloja, kahviloita ja luovia pikkukauppoja on peräkkäin. Verrattuna itäisen osan elämäntapaan, läntisessä osassa on enemmän lomakaupungin tuntua. Otin erityisesti soutuveneen ja kuljin hitaasti vesiväylää pitkin läntisen osan loppuun. Veneessä istuessani ja molemmille puolille katsellessani näin joenvarren majataloja, puisia ikkunoita ja kivisiltoja lipuvan hitaasti ohitseni, ikään kuin olisin itsekin osa tätä tussimaalausta. Kävelyn sijaan veneellä matkustaminen antoi paremmin tunteen ”vesikaupungin” todellisesta merkityksestä. Paluumatkalla kävelin veden äärellä ja näin monia joen varrelle rakennettuja majataloja, joiden puisista ikkunoista avautui jokinäkymä.
Menin erityisesti jonottamaan ostamaan paikallista kuuluisaa retiisikakkua. Pienen kaupan edessä oli pitkä jono, ja ilmassa leijui paistetun taikinan ja retiisin tuoksu. Kun oli minun vuoroni, sain juuri uunista tulleen, vielä lämpimän retiisikakun. Pureskellessani sitä kuori oli rapea ja sisus suolainen ja mehukas. Seisoessani muinaisen kaupungin kivitiellä, nauttien iltatuulesta ja syöden kuumaa pientä herkkua, se hetki oli tyydyttävämpi kuin mikään virallinen ateria, ja siitä tuli yksi ”inhimillisimmistä” muistoistani Wuzhenista.
Illan jälkeen läntisen osan yömaisema oli koko matkan kohokohta. Taivas pimeni hitaasti, ja joenvarren lyhdyt ja rakennusten ääriviivavalot syttyivät yksi toisensa jälkeen heijastuen veteen, mikä sai koko joen näyttämään valaistulta. Turisteja oli enemmän, mutta joissakin hiljaisemmissa nurkissa saattoi silti löytää kujan, jossa oli vain itsensä ja veden ääni.
Tämä yhden päivän matka itäiseen ja läntiseen osaan oli hieman tiukka, ja monissa paikoissa pystyin vain vilkaisemaan, mutta sain silti paljon irti. Itäinen osa antoi minulle mahdollisuuden nähdä ”alkuperäisempiä” elämän jälkiä, mikä sai minut kuvittelemaan asukkaiden päivittäistä elämää pyykinpesun, kuivauksen ja jutustelun parissa. Läntinen osa taas oli kuin modernille matkailijalle valmisteltu näyttämö, jossa muinainen kaupunki oli sisustettu mukavammaksi ja paremmaksi valokuvaamiseen, ja se sopi paremmin hitaaseen oleskeluun. Nämä kaksi tyyliä yhdessä antoivat minulle monipuolisemman kuvan ”vesikaupungin muinaisesta kaupungista”.
Paluumatkalla, kun muistelin päivän kiviteitä ja yön joen valoja, tuntui, että matkustamisen arvo ei ehkä olekaan ”kuinka monessa kohteessa kävi”, vaan siinä, pysähtyikö jossain hetkessä todella ja katsoiko tarkkaavaisesti ympäröivää maisemaa. Wuzhen antoi minulle juuri tällaisen mahdollisuuden painaa elämän pikakelausnappia hetkeksi.
Katso lisää